Taas sitä mennään. Noh, kesäloma on aluillaan, mutta samat ongelmat vaivaavat minua edelleen. Herään joka yö vähintään kaksi kertaa, ja itku tulee pakosti. Tätä pahaa oloa on kestänyt jo kauan, harhakuvioita on ilmennyt paljonkin. En pysty nukkumaan, tämä on kyllä yhtä helvettiä. En pysty menemään ulos, minusta on tullut passiivinen, en ole mennyt mihinkään, korkeintaan kauppaan. En tiedä kauan tätä jatkuu, mutta toivottavasti menee ohi ja pian..
Oloni on kuvottava. kaikinpuolin. Olen mielestäni niin vastenmielisen näköinen, etten kehtaa näyttäytyä lähes ollenkaan. Pelkään etten viehätä rakastettuani enää. Minusta tuntuu että hän hylkää minut tavatessaan kauniimman ja tasapainoisemman ihmisen. Ei hän tietenkään niin tekisi, niin on kovasti väittänyt. En saisi edes ajatella tuollaista. Niin tyhmältä kuin se kuulostaa, ei se ole pienin ongelmani silti. Ulkonäkö on vain muuttunut viimeisen kahden vuoden aikana mielestäni epämiellyttäväksi.
Ja kaikki, joilla on samantapainen tilanne yms. Tietävät kyllä mitä tarkoitan. Säilykepurkki ei aukea, Housut eivät mene jalkaan, musiikki ei kuulosta hyvältä... Kaikki ärsyttää/itkettää, kun mikään ei onnistu. Jopa ne pienimmät jutut. Haluan vain tämän menevän ohi - nukkua, mutta ei sekään auta. En pysty, sillä pelkään liikaa. Univaie on ympäröinyt elämääni jo kauan. Silti jaksan ja haluan pysyä jaloillani vaikka kymmeniä kaatumisia on käyty läpi, mutta aina täytyy vain nousta takaisin jaloilleen ja jaksaa. Toivottavasti muutkin saisivat tästä jotain kannustusta. Muista, et ole yksin jos et halua. Koitan hakea tarvittavaa apua, silloinkun sitä eniten tarvitsen. Hyvää kesää kaikille.
Eläkää jokainen päivä niinkuin se olisi viimeinen - nauttikaa niistä pienistä asioista.

 Mukavaa iltaa. Heti ensimmäiseksi, ei sillä että olisin aina surullinen, päinvastoin; olen spontaani, vauhdikas ja elämän intoa täynnä. Minulla on opiskelupaikka, ja ihana poikaystävä joka jaksaa tukea kaikessa minua. Toisinaan, osaan myös olla vastakohta näille edellämainituille adjektiiveille. En tiedä, kumpaa parin viime vuoden aikana elämässäni on ollut enemmän; surua vai iloa. Yleensä koitan ajatella optimistisesti, mutta nyt kyllä olen vahvasti sen kannalla, että negatiiviset asiat ovat lähempänä minua kuin positiiviset. Kaikillahan meillä on ollut vaikeita aikoja yms. Mutta olen huomannut tämän jo nuoremmasta asti: päässäni on vikaa. Noin raa'asti sanottuna. Omistan erittäin huonon itsetunnon, liekö siitä sitten että olen ollut kiusattuna peruskoulussa. Onneksi ihmiset kasvavat ja sitä kautta aikuistuvat, mutta kyllä ne pahimmat ovat koko elämänsä ajan samanlaisia kiusaajia. Jokatapauksessa, ongelmia jopa koituu siitä että poikaystäväni vilkaisee toista tyttöä hymyillen yms. Tai katsoo pornoa, jolloin huomautan asiasta, sillä se sattuu minua. Normaalia ja luonnonmukaistahan se on (miehiltä etenkin), mutta syy on se että tunnen olevani ruma ja vastenmielinen, ja mieheni vilkuilu vielä pahentaa asiaa. Joskus kun on oikein ollut todella kuvottava olo, en ole näyttänyt itseäni poikaystävälleni, koska pelkään etten riitä hänelle. Ajatusmaailmani on outo. Pienetkin jutut lisäävät vettä myllyyn ongelmissani, tämä on mielestäni todella ärsyttävää sillä kun tulee taas ns. tajuihinsa ja älyää mitä sitä on tullut funtsittua. Minulla on aina sellainen olo, etten riitä. Koitan tehdä mitä vain sen hyväksi, että näkisin opiskelujen oheella läheisiäni (olen todella sosiaalinen), mutta ei sitä ehdi, ajan jakaminen on itseasiassa todella vaikeaa. Olkoon asia mikä tahansa, en riitä. Olen todella pettynyt itseeni, ja purkaan pahaa oloani muihin sekä itseni vahingoittamiseen (vain rajatapauksissa). Minulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö jonka oheella ilmenee paniikkihäiriötä. Omasta tahdostani en halunnut alkaa syömään minkäännäköisiä nappeja. Mutta Tämä melankolisuus alkaa riittää. Itkemiseenkin menee niin paljon energiaa, että saatan nukkua sen 10-12 tuntia arkena. Ja se pelko siitä, että minulla on jonkinnäköinen fyysinen sairaus. Pienikin särky tai paha olo herättää heti huomion terveydentilaani. Ihan typerää. Unensaantikin on toisinaan vaikeaa. Näen jatkuvasti painajaisia, ja uneni sekoittuvat reaalimaailman kanssa. Saatan herätä hiki otsalla tai omaan nyyhkytykseen, enkä saa sen jälkeen unta. Olen jatkuvasti väsynyt ja peloissani. Saatan myös nauttia siitä, että minuun sattuu - henkisesti. Olen kai jonkun asteen masokisti, tai sitten vaan niin tottunut siihen. Toisaalta, elämäni on ihanaa.

Näen kirjoittamisen oloa helpottavaksi. Hyvä näin.